Vuosi ja viisi kuukautta sitten saavuin Dornbirniin. Olin silloin aivan rakastunut tähän paikkaan. Ihastelin kauniita, mahtavia vuoria, pidin Dornbirnin keskustaa somana ja herttaisena, söin innolla täkäläisiä herkkuja ja oikeasti uskoin että oppisin nopeasti ja vaivattomasti saksaa. Oli kesä ja kaunista ja sitä rataa.
Synkkä syksy saapui ja kaikki muuttui. Synkän syksyn mukana tuli nimittäin myös homeesta aiheutunut hengitysongelma, sitkeä ahdistelijamies, mielettömön huono sää (joka ei ole vieläkään loppunut) ja yksinäisyys. Asianajaja hankki takaisin tilitäni varastetut rahat ja poliisi kopputeli ovea ja kysyi maksaisinko tuhannen euron ylinopeussakot vai menisinkö Sveitsiläiseen vankilaan ja vaikka kuinka yritin säädellä etenenisnopeuttani ja tai taajuuttani en päässyt sitten millään pomoni kanssa samalle aaltopituudelle.
Päätin tankata koko kehoni täyteen suomalaista sisukkutta ja reippautta ja vaan yrittää kaikin tavoin saada ystäviä ja päästä kulttuurista kiinni. Päätin myös, että annan Dornbirnille vuoden aikaa näyttää mistä se on tehty ja jos ei asiat sujuisi lähtisin muualle. Miksi pakottaa itsensä johonkin mistä ei pidä? Miksi elää jos ei tunne elävänsä?
Asiat muuttuivat. Tapasin nimittäin Jennin, suuren pelastajani. Pian sen jälkeen kuulin Heidistä ja pääsimme taas huomaamaan Heidin kanssa että suomenruotsalainen ankkalammikko on hyvin pieni, kun yhteisiä tuttuja löytyi vaikka kuinka. Jennin mukana olen saanut tutustua mitä maailman mahtavimpiin ihmisiin kuten ihanan pirtsakkaan ja elämänmyöteiseen Pirjoon, miehekkään äijämäiseen Samiin ja maailman sympaattisimpaan mieheen Tomppaan (Fra on samaa mieltä; että Tomppa on maailman ihanin. En siis petä tässä poikaystäväni luottamusta sanomalla näin). Puhumattakaan sydämeni tuusannuuskaksi murskanneesta Verneri-koirasta. Siis siksi että Vepsu on aivan ihana ja sydämellinen koira, eikä siksi että se painaa Jenniäkin enemmän :)
Mutta ei se riittänyt.
Vaikka kuinka pidän näistä ihanista ihmisistä ja vaikka kuinka kauniita nuo Alpit tuossa vieressä ovatkaan niin ei se kertakaikkiaan riitä. En näe itseäni asuvan täällä pidempään.
Fra ja minä sitten siinä päätimme että muuttaisimme molemmat Tukholmaan.
Aloitimme ansioluetteloiden räätälöimisen ja mielettömän hakuprosessin (helmikuusta lähtien ei ole vielä tullut ainuttakaan avointa työpaikkaa eteen, jossa haettaisiin valaistukseen suuntautunutta diplomi-insinööriä Tukholmaan). Ja mitä minä tein? Saara joka aina hieman elää omassa, pienessä, pinkissä pumpuli- hattaramaailmassaan? Lusmuilin kahvilassa, tapasin täysin sattumalta ruotsalaisen miehen, raapustelimme nimiämme papereihin jonka tuloksena sain ihan liian hienon tittelin, ison pinon työtä ja suurimmilta pomoilta mielettömän painostuksen, pressin ja vaatimuksen budjetin kasvattamiseen.
Mutta asiaan :) Tänään olin viimeistä päivää Dornbirnin toimistolla töissä, viikon kuluttua aloitan Tukholman konttorissa ja eilen mulla oli maailman herttasimmat ja kaksimielisimmät läksiäisjuhlat.
Tällainen tilanne saa tietenkin pohtimaan kuluneita seitsemäätoista kuukautta ja olen sitä mieltä, että on ollut mahtava päätös asua Itävallassa. Olen oppinut paljon, kasvattanut paksumpaa nahkaa ja oppinut olemaan vaikka millaisissa tilanteissa.
Ja hei, ei minulla siis mitään Itävaltaa ja Dornbirnia vastaan ole. Erilaisissa olosuhteissa täällä olisi varmaan vallan mahtavaa asua! Minun kohdalleni ei vaan kolahtanut ja en missään nimessä syytä tätä paikkaa vaan itseäni, en siis vaan sovinnut tänne.
Tosin se, että kolleegani kysyi viime viikolla "lähdetkä Saara pois siksi että kukaan meistä ei puhu sulle siks kun oot ulkomaalainen?" vaan vahvisti päätöstä, että ei oo pakko jos ei vaan halua. Eikä se ole periksi antamista jos on jo tarpeeksi taistellut.
Pirjo ja Jemppa. Molemmat muuttaneet Itävaltaan rakkaittensa ansiosta. Tekevät Dornbirnista paljon paremman paikan asua.
Ihana Tomppa.
Heidi ja minä. Hihittämässä kuten tavallista.
Samihan se siinä.
Jennin ja Thomaksen ohjeet Itävallan kaipuuseen :)
Jenni oli ennen iltaa kirjoittanut valmiin tarinan josta puuttuivat adjektiivit. Sanoimme sitten vuoron perään adjektiiveja jotka tulivat mieleen ja Jenni kirjoitti ne tarinaan sitä rataa... tarinasta tuli varsin hauska ja hullunkurinen :)
Sain aivan ihania lahjoja, olen edelleen ihan liikuttunut! Pirjo sekä Jenni &Tomppa olivat laittaneet kasaan Itävaltapaketit. Sain paikallista snapsia, juomalaulu cd:n, Riebeliä, paikallisen panimon Radleria, lehmän kellon, ison kasan Milkan suklaata, opuksia Dornbirnista ja tuon antiikkisen spätzle-koneen. Siihen siis laitetaan taikinapallo ja "raastetaan" taikina "palleroiksi" kuumaan veteen.
Aivan sikamahtavat lahjat! Täysin otettu.
