Ihminen on laumaeläin

Oon hieman pohtinut tätä ulkomailla asumista.

Kerran aikasemmin olen asunut muualla kuin Suomessa, joka oli
opiskeluaikoinani Milanossa. Milanossa asuminen oli hauskaa kaikin
puolin, jopa jotkut silloin tuntuneet ikävät asiat tuntuvat nytten
hauskoilta tai saavat ainakin hymyn tai naurun aikaan. Kaikella on
ollut syynsä tapahtua ja opin itsestäni ja elämästä paljon.

Milanossa oli helppo tutustua ihmisiin. Ensinnäkin Italialainen
kulttuuri on sosiaalista ja tunnet aina olevasi tervetullut mihin
tahansa (paitsi ehhä Bottega Venetan liikkeeseen Via
Montenapoleonella. Siellä aina nyrpistettiin nenää) toiseksi istuin
luennoilla satojen muiden saman kiinnostuksen kohteen omaavien ja
saman ikäisten ihmisten kanssa. Oli siis erittäin helppoa avata
keskustelu jostakin vaikka ei edes kieltä osanut hyvin. Olen
edelleenkin tänä päivänä viikottain yhteydessä esimerkiksi ystävääni
Philippiin johon tutustuin sanomalla “vähäks sulla on kiva sanakirja”
:)

Täällä Itävaltalaisessa kylässä jossa olen nyt asunut kesän alusta
asti asiat ovat toisin. Kyläläiset ovat hyvinkin sisäänpäin kääntyviä
ja heidän lempiharrastuksensa on puhua pahoin lähikyläläisistä,
Sveitsiläisistä, Saksalaisista ja erityisesti Viiniläisistä. Sinua ei
siis missään nimessä odota tervetullut tunne vaan saat enemmänkin
kamppailla, että pysyt pinnalla.

Jos en sano sanaakaan minua tervehditään reippaasti, kun kävelen
kylässä mutta jos avaan suuni ja minusta kuulee, etten puhu
paikallista murretta, minua mulkoillaan pahasti/painetaan punaista
luuria/ minulle nauretaan.

On myös erilaista olla töissä kuin opiskella. Jostakin syystä
maailmalla ajatellaan, että työ ja vapaa-aika pitää pitää erillään ja
siksi ei työkavereidensa kanssa saa tulla liian läheisiki. Miksi
työpaikoilla vallitsee tällainen ajattelutapa? Miksi ei
opiskeluyhteisöissä?

Viikonloppuisin kun pääsen tapaamaan paljon kavereita huomaan aina
mitten energia lisääntyy ja jaksaisi tehdä vaikka mitä! Arkisin kun on
yksinäisempi tunne huomaa oikein kaipuuta Suomeen, kun ei vaan voi
soittaa jollekin, että hei, mentäiskös
kahville/drinkille/illalliselle/leffaan/kävelylle. Huomaan myös mitten
innoissani olen kun Skypettelen! Tuntuu ihan luksukselta kun saa
jutella!

En siis kärsi. Olen viettänyt vapaallakin aikaa kolleegoideni kanssa,
mutta halusin kertoa, että ystävän saaminen pienessä
vuoristolaiskylässä on ison työn takana, eikä vain sanakirjan
kehumisen ansiota :) Haluan myös enemmän kuin mielelläni kuulla
kokemuksista ja mielipiteitä aiheesta :)

Täytyy siis todeta, että ihminen on laumaeläin ja yksin tulee
mökkihöperöksi. Kyllä ne ystävät ovat todella rakkaita <3